REISSUSSA - Lappi 2019, päivät 4 ja 5

Lapin reissupäivä numero 4 on alkamassa heinäkuussa 2019. Tähänastiset tapahtumat löytyvät linkin takaa. Tarkkaan ottaen sieltä paljastuu kertomus edellisestä päivästä, josta pääsee juttu kerrallaan aina matkan alkuun saakka.

Kiilopäälle

Siinähän se on nippa nappa Inarin puolella. Saariselältä kun tunturin juurella olevalle Suomen Ladun retkeilykeskukselle ajelee, saa vierailla lyhyesti Sodankylän pohjoislaidalla, Kakslauttasessa.

Hyväksi koettuun tapaan hörpin normaalia pitemmän liikuntasession alle reiluhkon keittolounaan. Eväitten tarvetta se ei poista, mutta saa pärjäämään kevyellä vyölaukullisella.

Retkeilykeskukselta nousee parin kilometrin polku portaineen tunturin laelle. Vaan kuka sitä suorinta tietä viitsii ylös nousta. Huiputus on mukavampi tehdä patikan päätteeksi. Näinpä suuntasin pohjoiseen ja pois päin lopullisesta tavoitteesta. Jostain Ahopäitten rinteiltä napsahti valokuva kohteeseen (klikkaamallahan nämä suurenee).

Kuva aina latistaa todellisuutta, mutta karua se kieltämättä on luonnossakin. Silti samalla komiata, jos sellaisesta tykkää. Ja mitäpä minä täällä tekisin, ellen tykkäisi.

Jostain samoilta seuduilta pohjoiseen päin kuvattuna ei ole juuri sen vehmaampaa. Tuossa laiduntaa jo aika monta poroa, joitten sarvivärkit olivat tässä vaiheessa vuotta keskimäärin hyvänkokoisia. Kaukaisuudessa siintänee Kaunispää, joka laskettelurinteineen ei allekirjoittaneen papereissa yllä yhtä arvokkaaksi paikaksi. Onhan se toki kiva, kun huipulle pääsee autolla. Eri asia.

Aika rauhassa sain taaskin taapertaa. Olisiko pari henkeä kävellyt vastaan alkumatkasta. Ja kaksi läskipyörällä kulkijaa, mikä näytti hankalalta puuhalta. Nämä kun yhytin varsin kivikkoista polkua lasketellessani. Polkijat vinttasivat tuolloin ylämäkeen.

Tämän reissun alkupäivinä kävi mielessä vuokrata jossain kohtaa maastopyörä. Ajatuksena oli saada lenkkiin pituutta. Mielenhäiriö oli ohimenevää sorttia ja pitäydyin vaelluskengissä kulkuvälineenäni. Ymmärrän kyllä pyörällä liikkujia, mutta toistaiseksi siitä ei ole tullut minun juttuani.

Ahopäiltä alas päästyäni kipaisin piston Rumakurulla ja haukkasin voileipää. Kummasti oli alkukeitto kropasta haihtunut ja hiukoa päällä jo alle kaksi tuntia startista. Rumakuru oli ei-niin-ruma kuru. Valokuvan julkaisukynnys ei tällä kertaa kuitenkaan ylittynyt.

Sitten takaisin päin. Tiedossa oli nelisen kilsaa tasamaata Luulammille. Lapin kesän vastakohtaisuus iski silmille (arvelisin) Eetunkurussa: lehtipuut täydessä suvipuvussa ja samaan aikaan lunta varjoisimmissa sopukoissa.

Pätkä, jota nyt kävelin, kuuluu Saariselän hyvin hoidettuun city-reitistöön.

Alun vaihtelevuuteen verrattuna tällainen tuntui liian "hienolta". Onnekseni näköetäisyydellä kulki pitkästi samansuuntaista polkua. Sitä siis.

Lämpöä alkoi olla ilmassa jo ihan kesäolosuhteita muistuttavasti. Hikeä puski pintaan, vaikka lyhyitten kalsarien taktiikka oli edelleen käytössä. Aiemmat osat lukeneille tutut, Uulan Säästöstä hankitut pitkälahkeiset Black Horset jatkoivat oleiluaan Volkkarin peräkontissa.

Kyseisenlaisessa olotilassa viileävetinen tunturipuro on enemmän kuin sata jänistä. Sellaisen satuttua kohdalle olisi ollut kohtalaisen typerää jättää naama pesemättä ja varpaat viruttelematta. Piristys ei ollut pahitteeksi, kun viimein Luulammen jälkeen sai alkaa kavuta itse Kiilopäälle.

Kolme tuntia ja peninkulma oli takana ja kovin urakka edessä. Yli puolet nousua tehtyäni poroaidan toisella puolella tuli vastaan puolen tusinaa kaveria. Nämä eivät ilmeisesti uskoneet hyviä aikeitani, koska lähtivät lönköttelemään etäämmälle heti, kun aloin pyrkiä portista samalle laitumelle.

Vielä sain tuhrattua varttitunnin viimeiseen kilometriin ennen kuin olin huipulla. Olin luullut korpin olevan metsälintu, mutta niin vaan rinteen yllä semmoinenkin lenteli. Itselleni jäi linnusta todisteeksi otos, jossa kivirakan yläpuolella näyttäisi olevan kärpäsen paska taivaalla. Uskon, että pärjäätte ilman sitä.

Näköalat Kiilopäältä huikaisevat joka taholle. Tällä kertaa etelän suunta Nattasille päin oli iltapäiväaurinkoisessa, puolipilvisessä säässä kaikkein vaikuttavin.

Tuolla kyllä viihtyy pitempäänkin maisemia ihmetellen, kun on laittaa päälle tuulenpitävää kampetta. Mutta koska kaikki loppuu aikanaan, oli lähdettävä.

Yllätyksekseni turistirappuset oli huonokuntoisuuttaan purettu, tai tarkemmin sanottuna purku oli osin kesken. Tämä sai minut lähtemään lyhintä tietä alas. Sen kerran kun aikaisemmin olin paikalla käynyt, kiersin polkujen kautta.

Myöhemmin selvisi, että uudet portaat rakennettiin vielä saman kesän aikana. Painetta tähän oli yleisön suunnalta ollut. Ja mikäs siinä, hyvä näin. Kummasti ne helpottavat kulkua ja täten mahdollistavat tunturissa käynnin suuremmalle joukolle.

Alastulo oli jyrkimmissä paikoissa jonkinlaista etureisitreeniä. Vallan mukavan patikoinnin lopuksi matkatietokoneen loppuraportti kertoi liki viiden tunnin ja rapiat 17 kilometrin puhteesta.

Muistelen, että aavistuksen olisi ollut tönkköyttä alaraajoissa, kunnes sauna pehmensi enimmät jännitykset.

Päivä 5

Kotio.

Reissun saldoksi kertyi uusia hienoja paikkoja autoitse ja jalan, upeita maisemia sekä tuliaisina käyttämättömät pitkät alushousut. Bonuksena hyttysistä ynnä muista pikkuötököistä ei koitunut niin minkäänlaista riesaa.