Tenon tiellä
Sanovat, että Karigasniemen ja Utsjoen välinen tie on maisemiltaan hienoimmasta päästä kotimaisia. En väitä vastaan. Kerran olin sen myötävirtaan ajellut. Tuo suunta on sikäli parempi, että pohjoiseen edettäessä näkymät pikku hiljaa komistuvat, kun Norjan puolen vuoret alkavat näkyä tielle.
Nyt kulkisin kuitenkin etelään. Tuoretta savulohta oli taas ollut tarjolla aamupalalla. Kamat olin pakannut Volkkarin perään, yhä korkkaamattoman alushousupaketin seuraksi.
Alkumatkan "luontoelämys" koostui kolmesta lajista. Ensin hidasteena oli normaaliin tapaan puolenkymmentä poroa jolkottelemassa asfaltilla, autoista vähät välittämättä. Heti kohta juoksi vastaan karannut turistin koira, joka ilmeisesti oli menossa hätyyttelemään laji numero ykköstä.
Aivan edellisen kannoilla kaasutteli ikkuna auki, komentoja koiralle huudellen aito vieraslaji eli mainittu turisti. Taisi karkulainen olla nopeampaa sorttia, kun sitä ihan autolla piti jahdata. En jäänyt seuraamaan näytelmää.
Reitin maisemista olemme naapurille hieman velkaa.
Vaan on sitä omallakin puolella upeata, joskin toisenlaista.
Tällä kertaa en tunnusta kuvanneeni lennosta. Tien tekijä on ymmärtänyt rakennella riittävästi levikkeitä pitkin matkaa.
Pääsin minä ennen Karigasniemeä todistamaan yhden koiraepisodia luonnollisemmankin tapahtuman. Jossain kohtaa ajotien ja Tenon välissä on loivasti joelle viettävää niittyä. Sattui niin sopivasti, että kohdalla ollessani laskeutui ylhäältä rinteeltä niitylle pöllö saalistamaan.
Lähinnä variksen ja harakan sujuvasti erottavana ornitologina en ole varma, mutta hiiripöllö se oli. Ellei sitten suopöllö. Pikku veikan tohtisin lyödä, että jompi kumpi noista kahdesta liiteli rauhallisesti heinikon yllä. Minulta jäi näkemättä saiko se ateriaa vai ei. Oli tekemistä auton pysäyttämisessä.
Hyvinkin ennen puolta päivää saavuin Karigasniemelle, josta Saariselälle menijänä jatkoin vasempaan. Pallas-vaihtoehto olisi koukkauttanut oikealta Norjan kautta Hettaan ja niin edelleen.
Kylältä kivenheiton itään sijaitsee purkautuvan vesimäärän mukaan Suomen suurin lähde, Sulaoja. Vieressä on parkkipaikka, joka toimii Kevon reitin eteläisenä päätepisteenä. Minulla oli sopivasti tilausta jaloittelulle.
Olin juuri edellisenä päivänä valloittanut reitin pohjoispään 2½ ensimmäistä kilometriä. Päätin siis ottaa kohteeksi suurin piirtein saman verran toisesta suunnasta. Täältä käsin alku oli leppoisaa tunturikoivikossa tallailua.
Korkeuserot eivät rasittaneet. Hyttyset eivät vaivanneet. Eikö niitä kiusankappaleita sikiäisi tänä kesänä lainkaan? Toivottavasti myöhemmin kyllä, mutta minulla kävi säkä.
Sieltä täältä avautui näkymä 620-metriselle Ailigas-tunturille. Taiturimaisella kamerapuhelimen käytöllä (lue: tuurilla) tulin piilottaneeksi huipulla seisovan maston rumiluksen.
Valotusongelmien (lue: osaamattoman kuvaajan) takia epäselvä todiste Luormosjohkalla käymisestä löytyy alta. Suttesája = Sulaoja.
Nyt kulkisin kuitenkin etelään. Tuoretta savulohta oli taas ollut tarjolla aamupalalla. Kamat olin pakannut Volkkarin perään, yhä korkkaamattoman alushousupaketin seuraksi.
Alkumatkan "luontoelämys" koostui kolmesta lajista. Ensin hidasteena oli normaaliin tapaan puolenkymmentä poroa jolkottelemassa asfaltilla, autoista vähät välittämättä. Heti kohta juoksi vastaan karannut turistin koira, joka ilmeisesti oli menossa hätyyttelemään laji numero ykköstä.
Aivan edellisen kannoilla kaasutteli ikkuna auki, komentoja koiralle huudellen aito vieraslaji eli mainittu turisti. Taisi karkulainen olla nopeampaa sorttia, kun sitä ihan autolla piti jahdata. En jäänyt seuraamaan näytelmää.
Reitin maisemista olemme naapurille hieman velkaa.
Vaan on sitä omallakin puolella upeata, joskin toisenlaista.
Tällä kertaa en tunnusta kuvanneeni lennosta. Tien tekijä on ymmärtänyt rakennella riittävästi levikkeitä pitkin matkaa.
Pääsin minä ennen Karigasniemeä todistamaan yhden koiraepisodia luonnollisemmankin tapahtuman. Jossain kohtaa ajotien ja Tenon välissä on loivasti joelle viettävää niittyä. Sattui niin sopivasti, että kohdalla ollessani laskeutui ylhäältä rinteeltä niitylle pöllö saalistamaan.
Lähinnä variksen ja harakan sujuvasti erottavana ornitologina en ole varma, mutta hiiripöllö se oli. Ellei sitten suopöllö. Pikku veikan tohtisin lyödä, että jompi kumpi noista kahdesta liiteli rauhallisesti heinikon yllä. Minulta jäi näkemättä saiko se ateriaa vai ei. Oli tekemistä auton pysäyttämisessä.
Hyvinkin ennen puolta päivää saavuin Karigasniemelle, josta Saariselälle menijänä jatkoin vasempaan. Pallas-vaihtoehto olisi koukkauttanut oikealta Norjan kautta Hettaan ja niin edelleen.
Ja taas melkein Kevolle
Kylältä kivenheiton itään sijaitsee purkautuvan vesimäärän mukaan Suomen suurin lähde, Sulaoja. Vieressä on parkkipaikka, joka toimii Kevon reitin eteläisenä päätepisteenä. Minulla oli sopivasti tilausta jaloittelulle.
Olin juuri edellisenä päivänä valloittanut reitin pohjoispään 2½ ensimmäistä kilometriä. Päätin siis ottaa kohteeksi suurin piirtein saman verran toisesta suunnasta. Täältä käsin alku oli leppoisaa tunturikoivikossa tallailua.
Korkeuserot eivät rasittaneet. Hyttyset eivät vaivanneet. Eikö niitä kiusankappaleita sikiäisi tänä kesänä lainkaan? Toivottavasti myöhemmin kyllä, mutta minulla kävi säkä.
Sieltä täältä avautui näkymä 620-metriselle Ailigas-tunturille. Taiturimaisella kamerapuhelimen käytöllä (lue: tuurilla) tulin piilottaneeksi huipulla seisovan maston rumiluksen.
Valotusongelmien (lue: osaamattoman kuvaajan) takia epäselvä todiste Luormosjohkalla käymisestä löytyy alta. Suttesája = Sulaoja.
Kokonaismatkaa käppäilylle kertyi enemmän kuin 2 x 2 km. Tein nimittäin pikaisen piston tuosta etemmäskin.
Lisäksi parkkipaikan yhteydessä on lyhyt, rengasmainen luontopolku. Se kulkee jyrkkienkin harjanteiden rinteillä ja vehreässä koivikossa. Lähde ruokkii pikkuista lampea, josta vesi virtaa kirkkaana kuin ikkunat pesupäivän iltana.
Jo vain kelpasi jatkaa. Nyt oli plakkarissa 8% kuuluisaa Kevon reittiä kahdessa päivässä. Jos ne nyt olivatkin tylsimmät prosentit, niin ei puututa siihen.
Loppumatkan bongauksista voi mainita auton häiritsemänä penkalta lentoon lehahtaneen haukan - mikä lie - sekä myöhemmin korkealla tien päällä kaarrelleen kotkan. Melkoinen petolintupäivä.
Kaikkiaan nautin Karigasniemen ja Kaamasen välisestä ajosta. Hieman liioitellen se on tunti suoraa baanaa, joka nousee ja laskee kulloistenkin maaston muotojen mukana.
Lähellä Kaamasta pysähdyin tutulle laavulle evästelemään. Olin löytänyt paikan vahingossa pari vuotta aiemmin. En kerro tarkemmin missä tämä on. Joku varmasti tietää.
Kannattaa todellakin aika ajoin poikkeilla pääväyliltä.
Illemmalla majoituin Riekonlinnaan, saunoin, menin syömään ja jouduin toteamaan nyt jo toiseen kertaan, että ei kun ei. Koska tarkoitukseni ei ole pahemmin moitiskella, niin sanotaan vaikka, että en ole ehdottamassa hotellin keittiölle Michelin-tähtiä.
Muuten Riekonlinna on oiva paikka. Yhtenä todisteena voi pitää joka kesä hotellissa yöpyviä satoja, ellei tuhansia eläkeläisiä Keski-Euroopasta. Illan suussa ne tulevat bussilasteittain, posmottavat joka paikassa saksaa ja itävalta-unkaria ja jatkavat aamuvarhaisella matkaa, suurin osa luultavasti Nordkappiin.
Tänä iltana heitä oli melkoinen revohka syömässä juuri heille rakennettua buffet-illallista, jota kateellisena katselin.
Mutta huomenna lähtisin kunnolla patikoimaan.
Lisäksi parkkipaikan yhteydessä on lyhyt, rengasmainen luontopolku. Se kulkee jyrkkienkin harjanteiden rinteillä ja vehreässä koivikossa. Lähde ruokkii pikkuista lampea, josta vesi virtaa kirkkaana kuin ikkunat pesupäivän iltana.
Jo vain kelpasi jatkaa. Nyt oli plakkarissa 8% kuuluisaa Kevon reittiä kahdessa päivässä. Jos ne nyt olivatkin tylsimmät prosentit, niin ei puututa siihen.
Saariselälle
Kaikkiaan nautin Karigasniemen ja Kaamasen välisestä ajosta. Hieman liioitellen se on tunti suoraa baanaa, joka nousee ja laskee kulloistenkin maaston muotojen mukana.
Lähellä Kaamasta pysähdyin tutulle laavulle evästelemään. Olin löytänyt paikan vahingossa pari vuotta aiemmin. En kerro tarkemmin missä tämä on. Joku varmasti tietää.
Kannattaa todellakin aika ajoin poikkeilla pääväyliltä.
Illemmalla majoituin Riekonlinnaan, saunoin, menin syömään ja jouduin toteamaan nyt jo toiseen kertaan, että ei kun ei. Koska tarkoitukseni ei ole pahemmin moitiskella, niin sanotaan vaikka, että en ole ehdottamassa hotellin keittiölle Michelin-tähtiä.
Muuten Riekonlinna on oiva paikka. Yhtenä todisteena voi pitää joka kesä hotellissa yöpyviä satoja, ellei tuhansia eläkeläisiä Keski-Euroopasta. Illan suussa ne tulevat bussilasteittain, posmottavat joka paikassa saksaa ja itävalta-unkaria ja jatkavat aamuvarhaisella matkaa, suurin osa luultavasti Nordkappiin.
Tänä iltana heitä oli melkoinen revohka syömässä juuri heille rakennettua buffet-illallista, jota kateellisena katselin.
Mutta huomenna lähtisin kunnolla patikoimaan.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti