Lapin reissupäivä numero 4 on alkamassa heinäkuussa 2019. Tähänastiset tapahtumat löytyvät linkin takaa. Tarkkaan ottaen sieltä paljastuu kertomus edellisestä päivästä, josta pääsee juttu kerrallaan aina matkan alkuun saakka.
Kiilopäälle
Siinähän se on nippa nappa Inarin puolella. Saariselältä kun tunturin juurella olevalle Suomen Ladun retkeilykeskukselle ajelee, saa vierailla lyhyesti Sodankylän pohjoislaidalla, Kakslauttasessa.
Hyväksi koettuun tapaan hörpin normaalia pitemmän liikuntasession alle reiluhkon keittolounaan. Eväitten tarvetta se ei poista, mutta saa pärjäämään kevyellä vyölaukullisella.
Retkeilykeskukselta nousee parin kilometrin polku portaineen tunturin laelle. Vaan kuka sitä suorinta tietä viitsii ylös nousta. Huiputus on mukavampi tehdä patikan päätteeksi. Näinpä suuntasin pohjoiseen ja pois päin lopullisesta tavoitteesta. Jostain Ahopäitten rinteiltä napsahti valokuva kohteeseen (klikkaamallahan nämä suurenee).
Kuva aina latistaa todellisuutta, mutta karua se kieltämättä on luonnossakin. Silti samalla komiata, jos sellaisesta tykkää. Ja mitäpä minä täällä tekisin, ellen tykkäisi.
Jostain samoilta seuduilta pohjoiseen päin kuvattuna ei ole juuri sen vehmaampaa. Tuossa laiduntaa jo aika monta poroa, joitten sarvivärkit olivat tässä vaiheessa vuotta keskimäärin hyvänkokoisia. Kaukaisuudessa siintänee Kaunispää, joka laskettelurinteineen ei allekirjoittaneen papereissa yllä yhtä arvokkaaksi paikaksi. Onhan se toki kiva, kun huipulle pääsee autolla. Eri asia.
Aika rauhassa sain taaskin taapertaa. Olisiko pari henkeä kävellyt vastaan alkumatkasta. Ja kaksi läskipyörällä kulkijaa, mikä näytti hankalalta puuhalta. Nämä kun yhytin varsin kivikkoista polkua lasketellessani. Polkijat vinttasivat tuolloin ylämäkeen.
Tämän reissun alkupäivinä kävi mielessä vuokrata jossain kohtaa maastopyörä. Ajatuksena oli saada lenkkiin pituutta. Mielenhäiriö oli ohimenevää sorttia ja pitäydyin vaelluskengissä kulkuvälineenäni. Ymmärrän kyllä pyörällä liikkujia, mutta toistaiseksi siitä ei ole tullut minun juttuani.
Ahopäiltä alas päästyäni kipaisin piston Rumakurulla ja haukkasin voileipää. Kummasti oli alkukeitto kropasta haihtunut ja hiukoa päällä jo alle kaksi tuntia startista. Rumakuru oli ei-niin-ruma kuru. Valokuvan julkaisukynnys ei tällä kertaa kuitenkaan ylittynyt.
Sitten takaisin päin. Tiedossa oli nelisen kilsaa tasamaata Luulammille. Lapin kesän vastakohtaisuus iski silmille (arvelisin) Eetunkurussa: lehtipuut täydessä suvipuvussa ja samaan aikaan lunta varjoisimmissa sopukoissa.
Pätkä, jota nyt kävelin, kuuluu Saariselän hyvin hoidettuun city-reitistöön.
Alun vaihtelevuuteen verrattuna tällainen tuntui liian "hienolta". Onnekseni näköetäisyydellä kulki pitkästi samansuuntaista polkua. Sitä siis.
Lämpöä alkoi olla ilmassa jo ihan kesäolosuhteita muistuttavasti. Hikeä puski pintaan, vaikka lyhyitten kalsarien taktiikka oli edelleen käytössä. Aiemmat osat lukeneille tutut, Uulan Säästöstä hankitut pitkälahkeiset Black Horset jatkoivat oleiluaan Volkkarin peräkontissa.
Kyseisenlaisessa olotilassa viileävetinen tunturipuro on enemmän kuin sata jänistä. Sellaisen satuttua kohdalle olisi ollut kohtalaisen typerää jättää naama pesemättä ja varpaat viruttelematta. Piristys ei ollut pahitteeksi, kun viimein Luulammen jälkeen sai alkaa kavuta itse Kiilopäälle.
Kolme tuntia ja peninkulma oli takana ja kovin urakka edessä. Yli puolet nousua tehtyäni poroaidan toisella puolella tuli vastaan puolen tusinaa kaveria. Nämä eivät ilmeisesti uskoneet hyviä aikeitani, koska lähtivät lönköttelemään etäämmälle heti, kun aloin pyrkiä portista samalle laitumelle.
Vielä sain tuhrattua varttitunnin viimeiseen kilometriin ennen kuin olin huipulla. Olin luullut korpin olevan metsälintu, mutta niin vaan rinteen yllä semmoinenkin lenteli. Itselleni jäi linnusta todisteeksi otos, jossa kivirakan yläpuolella näyttäisi olevan kärpäsen paska taivaalla. Uskon, että pärjäätte ilman sitä.
Näköalat Kiilopäältä huikaisevat joka taholle. Tällä kertaa etelän suunta Nattasille päin oli iltapäiväaurinkoisessa, puolipilvisessä säässä kaikkein vaikuttavin.
Tuolla kyllä viihtyy pitempäänkin maisemia ihmetellen, kun on laittaa päälle tuulenpitävää kampetta. Mutta koska kaikki loppuu aikanaan, oli lähdettävä.
Yllätyksekseni turistirappuset oli huonokuntoisuuttaan purettu, tai tarkemmin sanottuna purku oli osin kesken. Tämä sai minut lähtemään lyhintä tietä alas. Sen kerran kun aikaisemmin olin paikalla käynyt, kiersin polkujen kautta.
Myöhemmin selvisi, että uudet portaat rakennettiin vielä saman kesän aikana. Painetta tähän oli yleisön suunnalta ollut. Ja mikäs siinä, hyvä näin. Kummasti ne helpottavat kulkua ja täten mahdollistavat tunturissa käynnin suuremmalle joukolle.
Alastulo oli jyrkimmissä paikoissa jonkinlaista etureisitreeniä. Vallan mukavan patikoinnin lopuksi matkatietokoneen loppuraportti kertoi liki viiden tunnin ja rapiat 17 kilometrin puhteesta.
Muistelen, että aavistuksen olisi ollut tönkköyttä alaraajoissa, kunnes sauna pehmensi enimmät jännitykset.
Päivä 5
Kotio.
Reissun saldoksi kertyi uusia hienoja paikkoja autoitse ja jalan, upeita maisemia sekä tuliaisina käyttämättömät pitkät alushousut. Bonuksena hyttysistä ynnä muista pikkuötököistä ei koitunut niin minkäänlaista riesaa.
Tosiaan, kolmas päivä jo kesämatkaa alkamassa. Aiemmat seikkailut ovat luettavissa seuraamalla linkkejä taakse päin, jos moiseen on tarvetta ja tahtoa.
Tenon tiellä
Sanovat, että Karigasniemen ja Utsjoen välinen tie on maisemiltaan hienoimmasta päästä kotimaisia. En väitä vastaan. Kerran olin sen myötävirtaan ajellut. Tuo suunta on sikäli parempi, että pohjoiseen edettäessä näkymät pikku hiljaa komistuvat, kun Norjan puolen vuoret alkavat näkyä tielle.
Nyt kulkisin kuitenkin etelään. Tuoretta savulohta oli taas ollut tarjolla aamupalalla. Kamat olin pakannut Volkkarin perään, yhä korkkaamattoman alushousupaketin seuraksi.
Alkumatkan "luontoelämys" koostui kolmesta lajista. Ensin hidasteena oli normaaliin tapaan puolenkymmentä poroa jolkottelemassa asfaltilla, autoista vähät välittämättä. Heti kohta juoksi vastaan karannut turistin koira, joka ilmeisesti oli menossa hätyyttelemään laji numero ykköstä.
Aivan edellisen kannoilla kaasutteli ikkuna auki, komentoja koiralle huudellen aito vieraslaji eli mainittu turisti. Taisi karkulainen olla nopeampaa sorttia, kun sitä ihan autolla piti jahdata. En jäänyt seuraamaan näytelmää.
Reitin maisemista olemme naapurille hieman velkaa.
Vaan on sitä omallakin puolella upeata, joskin toisenlaista.
Tällä kertaa en tunnusta kuvanneeni lennosta. Tien tekijä on ymmärtänyt rakennella riittävästi levikkeitä pitkin matkaa.
Pääsin minä ennen Karigasniemeä todistamaan yhden koiraepisodia luonnollisemmankin tapahtuman. Jossain kohtaa ajotien ja Tenon välissä on loivasti joelle viettävää niittyä. Sattui niin sopivasti, että kohdalla ollessani laskeutui ylhäältä rinteeltä niitylle pöllö saalistamaan.
Lähinnä variksen ja harakan sujuvasti erottavana ornitologina en ole varma, mutta hiiripöllö se oli. Ellei sitten suopöllö. Pikku veikan tohtisin lyödä, että jompi kumpi noista kahdesta liiteli rauhallisesti heinikon yllä. Minulta jäi näkemättä saiko se ateriaa vai ei. Oli tekemistä auton pysäyttämisessä.
Hyvinkin ennen puolta päivää saavuin Karigasniemelle, josta Saariselälle menijänä jatkoin vasempaan. Pallas-vaihtoehto olisi koukkauttanut oikealta Norjan kautta Hettaan ja niin edelleen.
Ja taas melkein Kevolle
Kylältä kivenheiton itään sijaitsee purkautuvan vesimäärän mukaan Suomen suurin lähde, Sulaoja. Vieressä on parkkipaikka, joka toimii Kevon reitin eteläisenä päätepisteenä. Minulla oli sopivasti tilausta jaloittelulle.
Olin juuri edellisenä päivänä valloittanut reitin pohjoispään 2½ ensimmäistä kilometriä. Päätin siis ottaa kohteeksi suurin piirtein saman verran toisesta suunnasta. Täältä käsin alku oli leppoisaa tunturikoivikossa tallailua.
Korkeuserot eivät rasittaneet. Hyttyset eivät vaivanneet. Eikö niitä kiusankappaleita sikiäisi tänä kesänä lainkaan? Toivottavasti myöhemmin kyllä, mutta minulla kävi säkä.
Sieltä täältä avautui näkymä 620-metriselle Ailigas-tunturille. Taiturimaisella kamerapuhelimen käytöllä (lue: tuurilla) tulin piilottaneeksi huipulla seisovan maston rumiluksen.
Valotusongelmien (lue: osaamattoman kuvaajan) takia epäselvä todiste Luormosjohkalla käymisestä löytyy alta. Suttesája = Sulaoja.
Kokonaismatkaa käppäilylle kertyi enemmän kuin 2 x 2 km. Tein nimittäin pikaisen piston tuosta etemmäskin.
Lisäksi parkkipaikan yhteydessä on lyhyt, rengasmainen luontopolku. Se kulkee jyrkkienkin harjanteiden rinteillä ja vehreässä koivikossa. Lähde ruokkii pikkuista lampea, josta vesi virtaa kirkkaana kuin ikkunat pesupäivän iltana.
Jo vain kelpasi jatkaa. Nyt oli plakkarissa 8% kuuluisaa Kevon reittiä kahdessa päivässä. Jos ne nyt olivatkin tylsimmät prosentit, niin ei puututa siihen.
Saariselälle
Loppumatkan bongauksista voi mainita auton häiritsemänä penkalta lentoon lehahtaneen haukan - mikä lie - sekä myöhemmin korkealla tien päällä kaarrelleen kotkan. Melkoinen petolintupäivä.
Kaikkiaan nautin Karigasniemen ja Kaamasen välisestä ajosta. Hieman liioitellen se on tunti suoraa baanaa, joka nousee ja laskee kulloistenkin maaston muotojen mukana.
Lähellä Kaamasta pysähdyin tutulle laavulle evästelemään. Olin löytänyt paikan vahingossa pari vuotta aiemmin. En kerro tarkemmin missä tämä on. Joku varmasti tietää.
Kannattaa todellakin aika ajoin poikkeilla pääväyliltä.
Illemmalla majoituin Riekonlinnaan, saunoin, menin syömään ja jouduin toteamaan nyt jo toiseen kertaan, että ei kun ei. Koska tarkoitukseni ei ole pahemmin moitiskella, niin sanotaan vaikka, että en ole ehdottamassa hotellin keittiölle Michelin-tähtiä.
Muuten Riekonlinna on oiva paikka. Yhtenä todisteena voi pitää joka kesä hotellissa yöpyviä satoja, ellei tuhansia eläkeläisiä Keski-Euroopasta. Illan suussa ne tulevat bussilasteittain, posmottavat joka paikassa saksaa ja itävalta-unkaria ja jatkavat aamuvarhaisella matkaa, suurin osa luultavasti Nordkappiin.
Tänä iltana heitä oli melkoinen revohka syömässä juuri heille rakennettua buffet-illallista, jota kateellisena katselin.
Mutta huomenna lähtisin kunnolla patikoimaan.
Jatkuu...
