REISSUSSA - Lappi 2019, päivä 2 jatkuu

Ollaan Lapin reissun kuvauksen kolmannessa osassa. Kannattaa lukea (ellet jo lukenut) miten edellisellä kerralla päästiin Varanginvuonon pohjoisrannalle, olisiko ollut Nessebyn paikkeille.

Sinne minne Teno päättyy

Palatessani Varangilta en joelle tultuani kääntynytkään Nuorgamiin päin, vaan päästelin E6:sta pohjoiseen. Tie myötäilee Tenojokea eli Tanaa kuten Vegard ja Gunnhild sanoisivat. Tana Brussa on Utsjoelta katsoen seuraava ja viimeinen mahdollisuus ylittää joki muulla kulkupelillä kuin veneellä. Norsmannit olivat juuri rakentamassa vanhan sillan viereen uutta.

Menin yli ja lähdin jatkamaan Tanan länsirannalla tarkoin tietämättä missä asti kävisin. Puhelimen muistiin tallentui muutamia kuvia lennosta. Älkää tehkö tätä kotona.

Siis, älkää kotona ottako kuvia norjalaisista maisemista, istuessanne liikkuvassa autossa, jota itse kuljetatte.

Lieventäviksi asianhaaroiksi rötökselleni luen suoran tien, hitaan vauhdin, kanssakulkijoiden puutoksen ja olemattomat penkat.

Seuraavassa otoksessa taitaa lentää kotka ihan nyppylän huipun päällä, noin kolmasosan leveyden verran oikeasta laidasta katsoen. Sen pitäisi näkyä, kun klikkaa kuvan isommaksi. Lajintunnistusta hiukkasen vaikeuttaa kohteen etäisyys ja siten pieni koko alla. Ei tuohon minusta silti jää kuin kaksi vaihtoehtoa; se on joko kotka tai roska kameran linssissä.

Tuolla muuten vaikuttaisi olevan jonkin verran ihan vakituista asutusta. Voi sanoa, että pimeää heillä on talvella. Jo Nuorgamin kaamos kestää liki kaksi kuukautta ja kävin linnun tietä suurin piirtein 50 km pohjoisempana.

Siellä loppuu Tenojoki ja alkaa Tenovuono. Mikäpä joki se meidän pohjoisen naapurimme pirstaleisella rannikolla suoraan avomereen laskisi. Alla oleva näkymä on hyvin läheltä joen suuta.

Taisin viimeksi mainita, etten ole vaeltaja vaan patikoija. Voiko autolla ajoa kutsua patikoinniksi, jos on itselle uutta seutua? Vakavasti puhuen alkoi tuntua siltä, että maileja oli Volkkariin tullut aivan tarpeeksi yhdelle päivää. Siispä U-käännös ja takaisin Suomeen.

Ravintoa ja liikuntaa

Muistin aamulla Utsjoen ja Nuorgamin välillä nähneeni eräässä lomapaikassa mainostettavan lohisoppaa. Sen vuoksi en palannut kylille Norjan puolta, mikä olisi itselleni kulkemattomana tienä ollut muuten minulle normaali valinta. Käväisin siis kyseisessä paikassa toteamassa, että juuri sunnuntaina ei ole keittiö auki, kun on turistienvaihtopäivä.

Melko nälissäni hakeuduin Utsjoelle pub Rastigaisaan syömään. Tarjolla oli ajoissa paikalle ehtineiltä jääneitä lounaan rippeitä. Kun nälkä oli niillä taltutettu, oli ilta liian nuori suunnistaa hotellille.

Vähän matkaa nelostietä etelään on Kenesjärvi. Sieltä paikkeilta alkaa 63-kilometrinen Kevon reitti. Sinne menin ja jätin auton parkkipaikalle. Kahden desin trippimehu, GPS-laite ja puhelin varustuksena aloitin urakan. Pitkät kalsarit pysyivät peräkontissa.

Tuolla on aluksi portailla varustettu jyrkkä nousu, jonka olin muuan vuosi aiemmin ohi kulkeissani ylös kiivennyt. Rauhallisesti nousin sen nyt rappusia laskien. Niitä oli... no ei mitään muistikuvaa montako. Pari sataa?

Kivikkoista männikkökangasta sai tarpoa aikansa, kunnes maisema aukeni.

Se ei välttämättä tuollainen suomaasto kuvissa säväytä, mutta itse kyllä tykkään luonnossa siitä monin aistein.

Juuri tällä kohtaa vasemmalla oli sellainen kosteikko, että paikan olisi luullut kuhisevan pikkuötökkää. Mukavuuden kannalta onneksi näin ei ollut asian laita. Toisaalta se kyllä aavistuksen huolettikin. Kun niitä hyttysiä ja mäkäräisiä vaan kuuluisi tuolla olla.

Pitkospuitten jälkeen vielä pätkän käveltyäni tulin reitin ensimmäiselle merkitylle taukopaikalle.

Kuten huomataan, ei matkaa lähdöstä Silkeájaan ollut kummoisesti. Enää kuutisenkymmentä kilometriä, eli maaston vaativuudesta riippuen 35000 - 40000 askelparia oli jäljellä Kevon reitin toiseen päähän.

Pikaisen analyysin tuloksena päädyin siihen, ettei 2dl mehua vallitsevassa lämpimässä ehkä aivan riitä, joten ei kun takaisin autolle. Pähkäilyn tosin tein Guoikgáhoitájaan päätyvän seuraavan etapin, en koko reitin suhteen.

Viimeinen muisto paikasta napsahti kamerapuhelimeen kello 18:30. Eli alkoi se jo kohta iltakin painaa päälle.

Olin saanut olla polulla täysin omassa rauhassa, kunnes paluumatkalla vastaan käveli yksinäinen, rinkkaselkäinen vaeltaja. Hieman kävi kateeksi, kun tiesi hänen tulevina päivinä todennäköisesti kulkevan Kevon kanjonissa. Se vaan on sellainen paikka, että päiväreissu ei riitä, jos ei satu helikopterikyytiä saamaan.

Samaa rataa

Päivä päättyi tasan samoissa merkeissä kuin eilinen. Ajo hotellille, suihku ja ravintolassa iltapala alas parin maltaisen avustuksella.

Vielä piti huolehtia seuraava yöpaikka, kun matka ei vielä ollut valmis. Kahden välillä arvottuani valitsin Saariselän Pallastunturin sijaan. Lapland Hotel Riekonlinna saisi minut huomenna asiakkaakseen jo kolmatta kertaa.

Jatkuu...