REISSUSSA - Lappi 2019, päivä 2 jatkuu

Ollaan Lapin reissun kuvauksen kolmannessa osassa. Kannattaa lukea (ellet jo lukenut) miten edellisellä kerralla päästiin Varanginvuonon pohjoisrannalle, olisiko ollut Nessebyn paikkeille.

Sinne minne Teno päättyy

Palatessani Varangilta en joelle tultuani kääntynytkään Nuorgamiin päin, vaan päästelin E6:sta pohjoiseen. Tie myötäilee Tenojokea eli Tanaa kuten Vegard ja Gunnhild sanoisivat. Tana Brussa on Utsjoelta katsoen seuraava ja viimeinen mahdollisuus ylittää joki muulla kulkupelillä kuin veneellä. Norsmannit olivat juuri rakentamassa vanhan sillan viereen uutta.

Menin yli ja lähdin jatkamaan Tanan länsirannalla tarkoin tietämättä missä asti kävisin. Puhelimen muistiin tallentui muutamia kuvia lennosta. Älkää tehkö tätä kotona.

Siis, älkää kotona ottako kuvia norjalaisista maisemista, istuessanne liikkuvassa autossa, jota itse kuljetatte.

Lieventäviksi asianhaaroiksi rötökselleni luen suoran tien, hitaan vauhdin, kanssakulkijoiden puutoksen ja olemattomat penkat.

Seuraavassa otoksessa taitaa lentää kotka ihan nyppylän huipun päällä, noin kolmasosan leveyden verran oikeasta laidasta katsoen. Sen pitäisi näkyä, kun klikkaa kuvan isommaksi. Lajintunnistusta hiukkasen vaikeuttaa kohteen etäisyys ja siten pieni koko alla. Ei tuohon minusta silti jää kuin kaksi vaihtoehtoa; se on joko kotka tai roska kameran linssissä.

Tuolla muuten vaikuttaisi olevan jonkin verran ihan vakituista asutusta. Voi sanoa, että pimeää heillä on talvella. Jo Nuorgamin kaamos kestää liki kaksi kuukautta ja kävin linnun tietä suurin piirtein 50 km pohjoisempana.

Siellä loppuu Tenojoki ja alkaa Tenovuono. Mikäpä joki se meidän pohjoisen naapurimme pirstaleisella rannikolla suoraan avomereen laskisi. Alla oleva näkymä on hyvin läheltä joen suuta.

Taisin viimeksi mainita, etten ole vaeltaja vaan patikoija. Voiko autolla ajoa kutsua patikoinniksi, jos on itselle uutta seutua? Vakavasti puhuen alkoi tuntua siltä, että maileja oli Volkkariin tullut aivan tarpeeksi yhdelle päivää. Siispä U-käännös ja takaisin Suomeen.

Ravintoa ja liikuntaa

Muistin aamulla Utsjoen ja Nuorgamin välillä nähneeni eräässä lomapaikassa mainostettavan lohisoppaa. Sen vuoksi en palannut kylille Norjan puolta, mikä olisi itselleni kulkemattomana tienä ollut muuten minulle normaali valinta. Käväisin siis kyseisessä paikassa toteamassa, että juuri sunnuntaina ei ole keittiö auki, kun on turistienvaihtopäivä.

Melko nälissäni hakeuduin Utsjoelle pub Rastigaisaan syömään. Tarjolla oli ajoissa paikalle ehtineiltä jääneitä lounaan rippeitä. Kun nälkä oli niillä taltutettu, oli ilta liian nuori suunnistaa hotellille.

Vähän matkaa nelostietä etelään on Kenesjärvi. Sieltä paikkeilta alkaa 63-kilometrinen Kevon reitti. Sinne menin ja jätin auton parkkipaikalle. Kahden desin trippimehu, GPS-laite ja puhelin varustuksena aloitin urakan. Pitkät kalsarit pysyivät peräkontissa.

Tuolla on aluksi portailla varustettu jyrkkä nousu, jonka olin muuan vuosi aiemmin ohi kulkeissani ylös kiivennyt. Rauhallisesti nousin sen nyt rappusia laskien. Niitä oli... no ei mitään muistikuvaa montako. Pari sataa?

Kivikkoista männikkökangasta sai tarpoa aikansa, kunnes maisema aukeni.

Se ei välttämättä tuollainen suomaasto kuvissa säväytä, mutta itse kyllä tykkään luonnossa siitä monin aistein.

Juuri tällä kohtaa vasemmalla oli sellainen kosteikko, että paikan olisi luullut kuhisevan pikkuötökkää. Mukavuuden kannalta onneksi näin ei ollut asian laita. Toisaalta se kyllä aavistuksen huolettikin. Kun niitä hyttysiä ja mäkäräisiä vaan kuuluisi tuolla olla.

Pitkospuitten jälkeen vielä pätkän käveltyäni tulin reitin ensimmäiselle merkitylle taukopaikalle.

Kuten huomataan, ei matkaa lähdöstä Silkeájaan ollut kummoisesti. Enää kuutisenkymmentä kilometriä, eli maaston vaativuudesta riippuen 35000 - 40000 askelparia oli jäljellä Kevon reitin toiseen päähän.

Pikaisen analyysin tuloksena päädyin siihen, ettei 2dl mehua vallitsevassa lämpimässä ehkä aivan riitä, joten ei kun takaisin autolle. Pähkäilyn tosin tein Guoikgáhoitájaan päätyvän seuraavan etapin, en koko reitin suhteen.

Viimeinen muisto paikasta napsahti kamerapuhelimeen kello 18:30. Eli alkoi se jo kohta iltakin painaa päälle.

Olin saanut olla polulla täysin omassa rauhassa, kunnes paluumatkalla vastaan käveli yksinäinen, rinkkaselkäinen vaeltaja. Hieman kävi kateeksi, kun tiesi hänen tulevina päivinä todennäköisesti kulkevan Kevon kanjonissa. Se vaan on sellainen paikka, että päiväreissu ei riitä, jos ei satu helikopterikyytiä saamaan.

Samaa rataa

Päivä päättyi tasan samoissa merkeissä kuin eilinen. Ajo hotellille, suihku ja ravintolassa iltapala alas parin maltaisen avustuksella.

Vielä piti huolehtia seuraava yöpaikka, kun matka ei vielä ollut valmis. Kahden välillä arvottuani valitsin Saariselän Pallastunturin sijaan. Lapland Hotel Riekonlinna saisi minut huomenna asiakkaakseen jo kolmatta kertaa.

Jatkuu...

REISSUSSA - Lappi 2019, päivä 2

Käsillä oleva juttu on toinen luku moniosaista Lapin matkakertomusta. Ellei sarjan avausosa jo ole tuttua kauraa, suosittelen lukaisemaan sen alkuun.

Aamu alkaa palalla

Aamupala on päivän ensimmäinen ateria. Valmiiseen pöytään pääseminen on vahva puolto hotellissa asumiselle. Helppouden lisäksi siellä syö lujasti monipuolisemmin kuin omien eväitten varassa ollessaan.

Deatnun aamiaisen kruunasi paras koskaan maistamani savulohi. Tottapa olivat saaneet saalista yöllä ja saman tien tuoreena savustaneet vieraitten iloksi. Kuulostaa niin mainiolta teorialta, että olkoon totta. Joku on sanonut, että aina hyvä tarina totuuden voittaa, jos kahdesta pitää valita. Pyrin kaikesta huolimatta kirjoittamaan niin totta kuin osaan.

Nyt oli maha täynnä, mutta ilma kolea. Niin vilpoiselta tuntui, että aloin katua kotiin jättämiäni pitkiä alushousuja. Ei kai siinä mitään, Uulan Säästö aukeaisi kohtapuoleen. Pian sunnuntain ensimmäinen asiakas hankkikin kaupasta kalsarit ja hieman evästäydennystä.

On muuten suunnattoman kätevä kapistus tuollainen auton akusta virtaa ottava, sähkömoottorilla viilenevä kylmälaukku. Ihmiskunta on kehittänyt lukemattomia täysin turhia vehkeitä, mutta tämä ei niihin kuulu.

Nuorgamista etelään

Seuraavaksi nokka kohti koillista, ensimmäisenä tavoitteena Nuorgam. Sieltä jatkoin samaa vauhtia kylältä etelään Pulmankijärventielle. Vähissä olivat suunnitelmat päivää varten, mutta tuolla järvellä oli ilman muuta käytävä.

Tie nousi varsin riuskasti jokirannasta ylängölle. Autolla ei hiki tullut, mutta myöhemmin paluumatkalla näkemälleni rullasuksihiihtäjälle varmasti tuli, vaikka lykki menemään shortseissa ja ilman paitaa. Kaveri muuten laski mäkeä sen verran vauhdikkaasti, että kaatuessaan olisi ollut yhtä asfaltti-ihottumaa koko ukko.

Hieman matkaa ylängöllä ajettuani tajusin isosti, että nyt ollaan jossain tosi muualla kuin harmaassa Pohjois-Suomen "pääkaupungissa". Myönnän, että piti vähän nieleskellä maisemia katsellessa. Auringossa kylpevä karun maan vihreys yhdistettynä syvän sinisiin järviin oli aikamoinen yhdistelmä, näin värinäkövajaallekin.

Vinkki: kuvat voi klikata isommiksi.

Posottelin kaikessa rauhassa alas järven rantaan ja edelleen tien päähän, jossa jaloittelemaan. Olin Pulmankijärven eteläkärjessä, jonne Pulmankijoki laskee laajasta erämaasta. Paikalta on merkittyjä vaellusreittejä Sevettijärvelle asti.

Minä en ole vaeltaja vaan päiväpatikoija, joten hyppäsin autoon ja lähdin pois. Paluumatkalla pysähtelin hetken mielijohteista.

Ensimmäisen stopin tarkoitus oli kavuta ylös rannasta nousevalle rinteelle. En viitsinyt mokoman takia tuliteriä alushousuja pukea. Nyt tuli todistettua ns. valehuippujen olemassaolo. Kiivetessä usein näyttää, että olet tulossa tunturin tai muun töyssyn huipulle, kunhan nyt tuon pikku nousun vielä jaksat. Ja kun jaksat, huomaat seuraavan pikku nousun odottavan. Muutaman jaksoin. 

Erikoista maisemassa olivat tämmöiset kummituskoivikot.

Illalla opin netistä, että syyllinen lienee hallamittari. Sen munat (siis munat, ei munat) kuolevat 35 asteen pakkasessa. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Utsjoella oli talvia, joista nämä selvisivät ja aikuiset perhoset sitten iskivät kesällä mm. tunturikoivuihin ja variksenmarjan varpuihin.

Aika karun näköinen on pystyyn kuollut lehdetön puu.

Takaisin autolle laskeutuessani pelastelin maailmaa noukkimalla parempaan talteen tuonne kuulumatonta pikkuroinaa. Eipä noista vaivaa ollut: kourallinen ilmeisesti riekkoapajalle jääneitä haulikon patruunan hylsyjä ja joku, ehkä metsästäjän varustukseen kuulunut pikku pussukka.

Vähän matkan päästä pistäydyin itse järven rannassa. Kalsarit viihtyivät edelleen mainiosti Volkkarin takakontissa.

Viimeisen varikkopysähdyksen teema oli makkaran paistaminen. Skaidijärvelle oli tieltä kohdaltaan puolitoista kilometriä ja rannassa kota. Vielä minuakin etelämmät vetelät paistoivat siellä kamiina punaisena lättyjä. Tästä johtuen kodan sisällä oli aivan julmetun kuuma. Onneksi minulla ei ollut pitkiä alushousuja. Makkara - kuten aina - maistui ulkona paremmalle kuin kotona.

Tunnustan tähän väliin, että jutun ensimmäinen kuva oli myös Skaidijärveltä, otettu yllä olevaan nähden samoilta jalansijoilta, joitain kymmeniä asteita myötäpäivään kääntyen.

Hyttysiä en melko tuulisella ylängöllä edes odottanut tapaavani. Yllätyksekseni niitä ei ollut näkynyt myöskään Pulmankijärven eteläkolkassa.

Ulkomaille

Parempaakaan tekemistä keksimättä päätin seuraavaksi suunnata Norjan puolelle. Niinpä kun kello juuri tuli 13:00, se yhtäkkiä olikin vasta 12, vaikka rajan ylitys tapahtui itään. Sinne suuntaan mennessä kun on tottunut siirtämään kelloa eteen päin.

Jonkin matkaa rajan jälkeen Tenojokea myötäilevästä tiestä erkanee reitti Varanginvuonolle. Sama kait se oli sielläkin piipahtaa, kun olin niin lähelle päätynyt. Tehty pistokeikka ei järisyttänyt, mutta tulipahan nähtyä Jäämeri tuolta kantilta katsottuna.

Jatkuu...

REISSUSSA - Lappi 2019, päivä 1

Muistiin ja valokuviin nojautuen jaarittelen edellisestä kesäreissustani Lappiin. Itsekseen tehdystä pohjoisen keikasta on viime vuosina tullut jo melkeinpä perinne.

Menomatkalla

Tällä kertaa lähdin sompaamaan 6. päivänä heinäkuuta. Ajankohdan valinta saattoi hieman arveluttaa ajellessani Oulusta ylös päin. Keskikesähän ilmeisesti on pahinta hyttysaikaa Lapissa.

Volkkari vei nelostietä Rovaniemelle asti, jonka jälkeen koukkasin vasempaan Ounasjokivarteen. Päämääräni tietäen tämä ei ollut reittivalintana paras, jos maileja tai tunteja olisin halunnut minimoida. Sitä en ole aikoihin halunnut, vaan usein ajelen vaihtoehtoisia reittejä pelkästään huvin vuoksi. Nyt oli tarkoituksena "valloittaa" vielä itselleni kulkematon pätkä Kittilästä Inariin.

Ennen sitä oli pakko kevyesti tankata kroppaa. Levin hiihtokeskus on vieläkin oikeasti käymättä ja tämä oli toinen läpikulku sen ja Kittilän osalta. Uskottelen itselleni muistavani, että söin porokeiton. Ainakin se kuulostaa asianmukaiselta. Paikka oli varmasti Nili-Poro ja siellä aika erikoinen toiletti, kuten kuvasta näkyy.

No joo. Jääköön tuo viimeiseksi häivähdykseksi sellaisesta bling-blingistä mitä nimenomaan en kaipaa, varsinkaan näissä merkeissä.

Paljon mukavampi oli lähteä jatkamaan tihkusateessa kohti Inaria. Tuolla välillä on kymmeniä kilometrejä "ei maailman hyväkuntoisinta" soratietä, joka kostealla kelillä tehokkaasti päällystää auton ulkopinnat maastoon sulautuvaksi. Siihen vielä osui tulpaksi Saksan kilvissä madellut asuntoauto, jonka autobaanoihin tottunut kuski ei juuri viittäkymppiä kovempaa tohtinut puksutella.

Mäkinen, kuoppainen ja nimismiehenkiharainen tie, leveähkö ohitettava ja sateinen keli eivät kuulosta miellyttävältä yhdistelmältä. Silti en haikaillut takaisin Leville. Mielellään tuollaista kestää, kun määränpää vetää puoleensa. Ja löytyihän se lopulta ohituspaikka. Ja alkoi viimein myös kaivattu asfalttitie.

Kylille tullessani katselin puolitosissani auton ikkunoista ja netistäkin, onko Inarin keskustassa mahdollisuutta auton pesuun. Siis puolitosissani. Ei kun eteen päin ennen kuin ilta tulee. Kaamasessa vielä kahvit ja viimeiselle pikataipaleelle päivän maalina Suomen pohjoisin kunta.

Illaksi Pohjan perille

Utsjoki on, paitsi pohjoisin, myös heittämällä yksi luonnoltaan komeimmista ja kauneimmista kunnistamme. Tästä enemmän kertomuksen myöhemmissä osissa. Toistaiseksi riittäköön pari kuvaa majapaikkani Tenojoelle ja Norjaan avautuvista, revontuliystävällisistä (siis valtavan isoista) ikkunoista. Kello oli vartin yli kahdeksan. Hyttysiä ei mailla, ei halmeilla.

Jos en ihan päin honkia muista, sade ei ollut enää lopputaipaleesta menoa haitannut. Mutta kovin alhaalla riippuivat pilvet, kuten joen takana, naapurimaan puolella näkyy.

Tulisin yöpymään kaksi yötä näitten ikkunoitten sisäpuolella. Paikka oli Holiday Village Vallen yhteydessä oleva hotelli Deatnu, jonka nimi tarkoittaa Tenojokea pohjoissaameksi. Olen sooloreissuilla ruukannut sortua hotellimajoitukseen, kun porukkamatkoilla mökkivaihtoehto on se normaali. Sellaisenkin mahdollisuuden Vallen lomakylä tarjoaa.

Myöhäiseksi iltapalaksi joutui vielä paikan ravintolassa syömään erinomaista Inarin siikaa. Siis Tenolla Inarin siikaa!

Vaan lähiruokaahan se on, naapurikunnasta. Paitsi että etäisyyttä kahden kirkonkylän välillä on mukavat 125 km. Kun vaikkapa Reisjärveltä saman huikosen ajaa Alajärvelle, tulee kulkeneeksi Lestijärven, Halsuan ja Vimpelin läpi, Vetelin laitojakin sivuten. Puhumattakaan jostain Varsinais-Suomesta, jossa tieten seuraava kirkontorni jo näkyy edellisen huipulta tiirailtaessa.

Lapissa on välimatkat pitkiä, eikä joku sata kilometriä tunnu missään. Menneen päivän liki seitsemän satasta jo sentään pikkasen uuvuttivat. Tarkemman suunnitelman puuttuessa jäi nähtäväksi mitä ja missä sitä huomenissa.

Jatkuu...

YLEISTÄ - Ulkopuolella ikkunan?

"Ulkopuolella ikkunan maailma hengittää", ja niin edelleen lähti Hanhiniemen kynästä 30 vuotta sitten.

Nyt kun katson, tuolla näkyy talvista koivua ja pihlajaa, lumisia tyrni- ja viinimarjapensaita. Eilisillan seurauksena maastossa on vaihteeksi vähän valkeaakin. Tänä talvenahan pihan kolaaminen ei ole aivan rajuimpia rasitusvammoja päässyt Oulun seudulla aiheuttamaan.

Tässä blogissa en aio pysyä omassa pihapiirissä. Kuvan perusteellahan maailma näyttäisi jo siellä olevan hiukan epäselvempää kuin sälekaihtimien tällä puolen. Kauempana täytyy siis olla vieläkin utuisempaa, mikä huutaa selvitystä.

70-luvulla ala-asteella meille opetettiin, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Jos näin on, niin blogi on tässä vaiheessa tehty reilusti alle puoliksi. En nimittäin tiedä tarkkaan mitä on tullakseen.

Sen pystyn näkemään, että erilaisia toistuvia, sanotaanko nyt vaikka aihepiirejä on luvassa. Ensimmäinen on osasto "Urputusta", johon asettuvia juttuja on jo kolme tarjolla. Nämä ruotivat tavallisessa elämässä havaittuja, minua risovia asioita.

Veikkaukseni on, että vastapainoksi saatan kehua ilmiöitä, jotka eivät aivan niin lujasti ota pattiin. Melko varmasti - tämän oikeastaan uskallan jo melkein luvata - kirjoitan joitain reissukuvauksia.

Pysytään kuitenkin niin sanotusti oikeissa asioissa, jotka tuurilla saattavat kiinnostaa muitakin kuin kirjoittajaa itseään. Muille aiheille, eli lähinnä musiikille on omana kanavanaan Apulaissheriffin blogi, josta nuo jo julkaistut urputukset on evakuoitu tänne.

URPUTUSTA - Hyvää kierrätystä

Suomalaiset on sitten fiksua kansaa, tämähän on aina tietty. Pisa-tutkimukset ja muut sen kiistämättömällä tavalla todistavat. Ja oululaiset ne vasta onkin. Oulussa, Suomen ja Euroopan johtavassa IT-digitalisaatiomobiiliälykaupungissa on jopa suomalaisiksi fiksua porukkaa. Aivan järkyttävän älykästä, järkevää, viisasta ja ennen kaikkea epäitsekästä sakkia kaikki.

Tuossa erään oululaisen kaupan takapihalla, sanoisin jotakuinkin keskituloisen väestön asuinalueitten katveessa oli kierrätyspiste (taas kerran) kuvan mukaisessa kunnossa.

Siinä tuli tyhmemmälle (taas kerran) mieleen, että tässä oli varmaan keräyskartonkikontti päässyt kierrätysruuhkan takia (taas kerran) yllättäen täyttymään nopeammin kuin tyhjennysvastuussa oleva urakoitsija oli ehtinyt temppunsa tehdä. Ja sitten ihmiset raivoissaan olivat (taas kerran) tyhjentäneet tavaratilat kaupan pihalle, kun se kartonki jotenkin mädättää autot sisältä päin.

Ja tosiaankaan tuo urakoitsija tai muu vastuutaho ei ole vuosien aikana oppinut kuinka paljon kontteja tarvitaan per paikka tai kuinka tiuhaan käydä temput tekemässä. Se vaatisi pitemmän, ehkä jopa vuosikymmenten seurannan.

Noin tosiaan ajattelin ensin. Vaan kun muistaa suomalaisten ja etenkin oululaisten fiksuuden, vastuullisuuden ja muut ylväät ominaisuudet, ei tuo voi millään pitää paikkaansa. Täytyy olla joku toinen, looginen selitys.

On varmasti.

Hyvää uutta vuotta.

(Julkaistu alun perin Apulaissheriffi-blogissa 31.12.2019)

URPUTUSTA - Auraus näinä päivinä

Se on hienoa miten maailma muuttuu ja muutos on poikkeuksetta hyvästä. Paikalleen ei jämähdetä. Tulessa ei makoilla. Jatkuvasti mennään eteenpäin, aina vaan parempaan ja parempaan.

Otetaanpa esimerkiksi nuo auraushommelit. Ennen vanhaan, jolloin kaikki oli huonommin, talvinen tien auraus koostui seuraavista vaiheista:

• Tien auraus

Tekemisen helppoutta lisäsivät aurausviitat. Ne olivat syksyllä tien reunoille pystytettyjä puukeppejä, sittemmin muovisia, tarkoituksenaan osoittaa mitä myöten vedetään. Keväisin viitat kerättiin pois. Jälki oli siistiä, mutta työ tekijäänsä tylsistyttävää.

Kehitys on väistämättä iskenyt näppinsä tähänkin kuvioon. Liekö aloite liitolta vai mistä, joka tapauksessa auramiehen/-naisen ammattiin on lisätty vaativuuskerrointa määrittelemällä virallinen tehtävänkuva uusiksi. Nyt se kuuluu:

• Tien auraus
• Kestopäällysteen (tavallisimmin asfaltti) rikkominen reunoiltaan
• Nurmikon pinnan kuoriminen ja rullaus teiden ja pyöräteiden reunamille
• Optionaalinen: traktorin takarenkaan kuvioinnin siirtäminen edellisen kohdan toimenpiteeltä säästyneeseen nurmikon osaan

Hurraa ja heisulivei. Nyt on kaivattua monipuolisuutta saatu riittämiin. Uudistunutta prosessia on muutamien talvien aikana sovellettu ainakin meidän perällä jo oikein menestyksekkäästi. Luonnollisesti aurausviittojen käyttö on yksitoikkoisena, kalliina ja ympäristöepäystävällisenä vähennetty minimiin.

Olkaamme tyytyväisiä tähänkin reformiin.

Kuvan pyörätien pätkä ei liity juttuun (vielä).

(Julkaistu alun perin Apulaissheriffi-blogissa 25.11.2019)

URPUTUSTA - Piennarta pitkin

Kake Siilinen posottaa nelostietä etelään kohti Keminmaata. Allaan hällä on komea ruotsalainen nelirattainen, edessä loivasti oikealle kaartuvaa väylää ja rajoituksen mukaan etenevä pitkä ajoneuvoyhdistelmä. "Piti sitte rekan tulla tänne parkkiin", puuskahtaa Kake.

Keltaista viivaa ei taida olla kohdalla ja sekös riittää luvaksi lähteä. Kimi sompaa koslansa ohitukseen ja painaa tallaa. Näyttääkin olevan ihan täysperävaunullinen. Vielä olisi vähän sivuutettavaa, kun kaarteessa muutaman sadan metrin päässä tulee joku tollo vastaan. Räikkönen yrittää survoa kaasupolkimen konehuoneeseen ja nytkyttää yläkropallaan enemmän kiihtyvyyttä.

Tollo ohjaa tien laitaan. Pysyy päällysteellä.

Tollo rätkäisee pitkät päälle. Ei häikäise. Sen verran valoisaa vielä.

Tollon kulkupelin keula niiaa jarrutuksessa.

Rahtari töräyttää töötillä pitkän fanfaarin. Sekin hiljentää ja väistää rekallaan.

Tollo heristää kohdalla nyrkkiä. Keskisormi säädyllisesti kämmenessä.

Kake livahtaa omalle puolelleen tollon keulan editse. "Ei ees tiukkaa teheny!"

No ei tehnyt niin. Ja se taisi johtua enempi rekkakuskista ja tollosta, joka sattumoisin olin minä, kyydissä puoliso ja novascotiannoutaja (eli tolleri, eli tollo) matkalla pohjoiseen. Ei olisi tarvinnut kuin suomalaiseen tapaan selailla ajaessa somekännykkää ja olisi Pyhätunturin ruska jäänyt näkemättä, nyt ja aina. Silloin oltaisiin takuulla otettu yhteen puskuri puskuria vasten. Veikkaan, että jo huonosti ajoitettu radiokanavien selailu olisi johtanut vähintään penkalle.

Kun koittaa pähkiä miksi joku lähtee tuohon malliin ohittamaan, tulee muutamakin syy mieleen. Ajurilla voi mukamas olla kiire. Rattia saattaa vääntää tuore ajokortillinen, jonka tilannearviointikyky ontuu kokemattomuuttaan. Tai sitten kyseessä on yksinkertaisesti vaan tyhmä kuski. Mahdollisesti joku tai jotkut noista osuu, mutta käsitykseni mukaan perimmäinen syy liikennesikailuun on aika usein itsekkyys.

Tuo nykyajalle ominainen vitsaus on sokeutta nähdä miten omat toilailut vaikuttavat muihin. Tai jos näkee, ei paljon paina. Käytetään nyt asianomaisista leikkisästi nimitystä Itsekäs KP.

Harmittomimmillaan ilmiön voi bongata kaupan hyllyvälissä. Sen Itsekäs KP keksipaketteja hipelöidessään tukkii perusteellisesti ostoskärryillään. Pahimmillaan Itsekäs KP on liikenteessä, jossa hän voi aiheuttaa nokkakolarin ja muutamat hautajaiset. Välimuodoista tulee mieleen tiukka syöksy moottoritien rampilta yli yhden kaistan suoraan toiselle, jossa joku joutuu Itsekkään KP:n tähden hidastamaan.

Periaatteessa vaaraton ohituskin menee Itsekkään KP:n syntisäkkiin, mikäli vastaantulija joko äärivarovaisuuttaan tai kohteliaisuuttaan vähentää vauhtiaan. Itsekäs KP passaa auton rattiin kuin Pösön pölykapselit Volvon vanteisiin. Toimiihan se tavallaan, muttei oikein tunnu hyvältä.

Näin soimatessani en väitä, että omakaan kylki loppupeleissä olisi kyllin puhdas kovin ponnekkaaseen ensimmäisen kiven heittoon. Korostan kuitenkin keskisormen olleen kämmenessä.

Onneksi tämän tapauksen voi sulkea mukaillen vanhaa sananlaskua. Loppu hyvin, loppu hyvin.

(Julkaistu alun perin Apulaissheriffi-blogissa 1.10.2019)