Menomatkalla
Tällä kertaa lähdin sompaamaan 6. päivänä heinäkuuta. Ajankohdan valinta saattoi hieman arveluttaa ajellessani Oulusta ylös päin. Keskikesähän ilmeisesti on pahinta hyttysaikaa Lapissa.
Volkkari vei nelostietä Rovaniemelle asti, jonka jälkeen koukkasin vasempaan Ounasjokivarteen. Päämääräni tietäen tämä ei ollut reittivalintana paras, jos maileja tai tunteja olisin halunnut minimoida. Sitä en ole aikoihin halunnut, vaan usein ajelen vaihtoehtoisia reittejä pelkästään huvin vuoksi. Nyt oli tarkoituksena "valloittaa" vielä itselleni kulkematon pätkä Kittilästä Inariin.
Ennen sitä oli pakko kevyesti tankata kroppaa. Levin hiihtokeskus on vieläkin oikeasti käymättä ja tämä oli toinen läpikulku sen ja Kittilän osalta. Uskottelen itselleni muistavani, että söin porokeiton. Ainakin se kuulostaa asianmukaiselta. Paikka oli varmasti Nili-Poro ja siellä aika erikoinen toiletti, kuten kuvasta näkyy.
No joo. Jääköön tuo viimeiseksi häivähdykseksi sellaisesta bling-blingistä mitä nimenomaan en kaipaa, varsinkaan näissä merkeissä.
Paljon mukavampi oli lähteä jatkamaan tihkusateessa kohti Inaria. Tuolla välillä on kymmeniä kilometrejä "ei maailman hyväkuntoisinta" soratietä, joka kostealla kelillä tehokkaasti päällystää auton ulkopinnat maastoon sulautuvaksi. Siihen vielä osui tulpaksi Saksan kilvissä madellut asuntoauto, jonka autobaanoihin tottunut kuski ei juuri viittäkymppiä kovempaa tohtinut puksutella.
Mäkinen, kuoppainen ja nimismiehenkiharainen tie, leveähkö ohitettava ja sateinen keli eivät kuulosta miellyttävältä yhdistelmältä. Silti en haikaillut takaisin Leville. Mielellään tuollaista kestää, kun määränpää vetää puoleensa. Ja löytyihän se lopulta ohituspaikka. Ja alkoi viimein myös kaivattu asfalttitie.
Kylille tullessani katselin puolitosissani auton ikkunoista ja netistäkin, onko Inarin keskustassa mahdollisuutta auton pesuun. Siis puolitosissani. Ei kun eteen päin ennen kuin ilta tulee. Kaamasessa vielä kahvit ja viimeiselle pikataipaleelle päivän maalina Suomen pohjoisin kunta.
Illaksi Pohjan perille
Utsjoki on, paitsi pohjoisin, myös heittämällä yksi luonnoltaan komeimmista ja kauneimmista kunnistamme. Tästä enemmän kertomuksen myöhemmissä osissa. Toistaiseksi riittäköön pari kuvaa majapaikkani Tenojoelle ja Norjaan avautuvista, revontuliystävällisistä (siis valtavan isoista) ikkunoista. Kello oli vartin yli kahdeksan. Hyttysiä ei mailla, ei halmeilla.
Jos en ihan päin honkia muista, sade ei ollut enää lopputaipaleesta menoa haitannut. Mutta kovin alhaalla riippuivat pilvet, kuten joen takana, naapurimaan puolella näkyy.
Tulisin yöpymään kaksi yötä näitten ikkunoitten sisäpuolella. Paikka oli Holiday Village Vallen yhteydessä oleva hotelli Deatnu, jonka nimi tarkoittaa Tenojokea pohjoissaameksi. Olen sooloreissuilla ruukannut sortua hotellimajoitukseen, kun porukkamatkoilla mökkivaihtoehto on se normaali. Sellaisenkin mahdollisuuden Vallen lomakylä tarjoaa.
Myöhäiseksi iltapalaksi joutui vielä paikan ravintolassa syömään erinomaista Inarin siikaa. Siis Tenolla Inarin siikaa!
Vaan lähiruokaahan se on, naapurikunnasta. Paitsi että etäisyyttä kahden kirkonkylän välillä on mukavat 125 km. Kun vaikkapa Reisjärveltä saman huikosen ajaa Alajärvelle, tulee kulkeneeksi Lestijärven, Halsuan ja Vimpelin läpi, Vetelin laitojakin sivuten. Puhumattakaan jostain Varsinais-Suomesta, jossa tieten seuraava kirkontorni jo näkyy edellisen huipulta tiirailtaessa.
Lapissa on välimatkat pitkiä, eikä joku sata kilometriä tunnu missään. Menneen päivän liki seitsemän satasta jo sentään pikkasen uuvuttivat. Tarkemman suunnitelman puuttuessa jäi nähtäväksi mitä ja missä sitä huomenissa.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti