Aamu alkaa palalla
Aamupala on päivän ensimmäinen ateria. Valmiiseen pöytään pääseminen on vahva puolto hotellissa asumiselle. Helppouden lisäksi siellä syö lujasti monipuolisemmin kuin omien eväitten varassa ollessaan.
Deatnun aamiaisen kruunasi paras koskaan maistamani savulohi. Tottapa olivat saaneet saalista yöllä ja saman tien tuoreena savustaneet vieraitten iloksi. Kuulostaa niin mainiolta teorialta, että olkoon totta. Joku on sanonut, että aina hyvä tarina totuuden voittaa, jos kahdesta pitää valita. Pyrin kaikesta huolimatta kirjoittamaan niin totta kuin osaan.
Nyt oli maha täynnä, mutta ilma kolea. Niin vilpoiselta tuntui, että aloin katua kotiin jättämiäni pitkiä alushousuja. Ei kai siinä mitään, Uulan Säästö aukeaisi kohtapuoleen. Pian sunnuntain ensimmäinen asiakas hankkikin kaupasta kalsarit ja hieman evästäydennystä.
On muuten suunnattoman kätevä kapistus tuollainen auton akusta virtaa ottava, sähkömoottorilla viilenevä kylmälaukku. Ihmiskunta on kehittänyt lukemattomia täysin turhia vehkeitä, mutta tämä ei niihin kuulu.
Nuorgamista etelään
Seuraavaksi nokka kohti koillista, ensimmäisenä tavoitteena Nuorgam. Sieltä jatkoin samaa vauhtia kylältä etelään Pulmankijärventielle. Vähissä olivat suunnitelmat päivää varten, mutta tuolla järvellä oli ilman muuta käytävä.
Tie nousi varsin riuskasti jokirannasta ylängölle. Autolla ei hiki tullut, mutta myöhemmin paluumatkalla näkemälleni rullasuksihiihtäjälle varmasti tuli, vaikka lykki menemään shortseissa ja ilman paitaa. Kaveri muuten laski mäkeä sen verran vauhdikkaasti, että kaatuessaan olisi ollut yhtä asfaltti-ihottumaa koko ukko.
Hieman matkaa ylängöllä ajettuani tajusin isosti, että nyt ollaan jossain tosi muualla kuin harmaassa Pohjois-Suomen "pääkaupungissa". Myönnän, että piti vähän nieleskellä maisemia katsellessa. Auringossa kylpevä karun maan vihreys yhdistettynä syvän sinisiin järviin oli aikamoinen yhdistelmä, näin värinäkövajaallekin.
Vinkki: kuvat voi klikata isommiksi.
Posottelin kaikessa rauhassa alas järven rantaan ja edelleen tien päähän, jossa jaloittelemaan. Olin Pulmankijärven eteläkärjessä, jonne Pulmankijoki laskee laajasta erämaasta. Paikalta on merkittyjä vaellusreittejä Sevettijärvelle asti.
Minä en ole vaeltaja vaan päiväpatikoija, joten hyppäsin autoon ja lähdin pois. Paluumatkalla pysähtelin hetken mielijohteista.
Ensimmäisen stopin tarkoitus oli kavuta ylös rannasta nousevalle rinteelle. En viitsinyt mokoman takia tuliteriä alushousuja pukea. Nyt tuli todistettua ns. valehuippujen olemassaolo. Kiivetessä usein näyttää, että olet tulossa tunturin tai muun töyssyn huipulle, kunhan nyt tuon pikku nousun vielä jaksat. Ja kun jaksat, huomaat seuraavan pikku nousun odottavan. Muutaman jaksoin.
Erikoista maisemassa olivat tämmöiset kummituskoivikot.
Aika karun näköinen on pystyyn kuollut lehdetön puu.
Takaisin autolle laskeutuessani pelastelin maailmaa noukkimalla parempaan talteen tuonne kuulumatonta pikkuroinaa. Eipä noista vaivaa ollut: kourallinen ilmeisesti riekkoapajalle jääneitä haulikon patruunan hylsyjä ja joku, ehkä metsästäjän varustukseen kuulunut pikku pussukka.
Vähän matkan päästä pistäydyin itse järven rannassa. Kalsarit viihtyivät edelleen mainiosti Volkkarin takakontissa.
Viimeisen varikkopysähdyksen teema oli makkaran paistaminen. Skaidijärvelle oli tieltä kohdaltaan puolitoista kilometriä ja rannassa kota. Vielä minuakin etelämmät vetelät paistoivat siellä kamiina punaisena lättyjä. Tästä johtuen kodan sisällä oli aivan julmetun kuuma. Onneksi minulla ei ollut pitkiä alushousuja. Makkara - kuten aina - maistui ulkona paremmalle kuin kotona.
Tunnustan tähän väliin, että jutun ensimmäinen kuva oli myös Skaidijärveltä, otettu yllä olevaan nähden samoilta jalansijoilta, joitain kymmeniä asteita myötäpäivään kääntyen.
Hyttysiä en melko tuulisella ylängöllä edes odottanut tapaavani. Yllätyksekseni niitä ei ollut näkynyt myöskään Pulmankijärven eteläkolkassa.
Ulkomaille
Parempaakaan tekemistä keksimättä päätin seuraavaksi suunnata Norjan puolelle. Niinpä kun kello juuri tuli 13:00, se yhtäkkiä olikin vasta 12, vaikka rajan ylitys tapahtui itään. Sinne suuntaan mennessä kun on tottunut siirtämään kelloa eteen päin.
Jonkin matkaa rajan jälkeen Tenojokea myötäilevästä tiestä erkanee reitti Varanginvuonolle. Sama kait se oli sielläkin piipahtaa, kun olin niin lähelle päätynyt. Tehty pistokeikka ei järisyttänyt, mutta tulipahan nähtyä Jäämeri tuolta kantilta katsottuna.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti